Vaimeaa
murinaa. Ei uhkaavaa tosin, vaan miellyttävää. Kärsimättömän
mielen ikuisuudeksi luoma hetki matelee kohti tuon murinan
katoamista. ”Hetki vielä”, ajattelen ottaessani ensimmäistä
askelta kohti vaimenevaa ääntä. Toisella osuu silmääni aurinko.
Se hyväilee kasvojani lasiruudun, taivaan ja saavuttamattomuuden
takaa. Se piristää. Askeleet tuovat vaienneen murisijan sylini
ulottuville. Kiedon sormeni mustaan kahvaan kurottaen käteni
vastaparilla kohti tutuinta pientä astiaani. Hienoisen
kallistusliikkeen jälkeen vaihtavat sormeni valkoiseen kahvaan.
Hymyilen saavuttamattomuudelle.
Musta
ja valkoinen korostavat toisiaan lämmittäen kättäni. Näin on
kahvi täydellistä, sanoisi joku. Vastapari kaataa, sekoittaa,
läikyttää. Näin on kahvi täydellistä, sanon minä katsoessani
pöydälle muodostunutta tuoretta kullanruskeaa tahraa. Nostan
kultaani. Suutelen. Hymyilen jälleen saavuttamattomuudelle.
Kieleni
maistaa ruskean, purut, veden ja hiukan valkoista. Se maistaa myös
jotakin, jota käteni eivät sen edessä kannattele, ihanuuden. Tuon,
joka täyttää muutkin aistini. Tuon, jonka muistan joka
siemauksella. Muistan sen koska se ei enää täytä aistejani. Vain
näköäni pistää jo vanhentunut tahra. Valkoinen kahva on lipunut
sormistani. Kulta on jättänyt jälkeensä vain astian. Ruskea ei
enää peitä onttoa sisusta. Pitäisikö hymyillä saavutetulle?
Olisi varmaankin pitänyt hymyillä kun sillä oli vielä ollut
saavutettavaa.
- Pink Memory
Pientä novellinpoikasta hoivaillut koulutehtäväksi, mutta kaipa se kelpaa tännekin luettavaksi asti. Kerrohan toki mielipiteesi jos lukemaan vaivauduit. :3
